Mieli, joka tuntee tyytyväisyyden

Ruokaa tarvitsemme syödäksemme, kotia asuaksemme ja rahaa arjen ylläpitämiseksi. On arvokasta turvata se, mitä tarvitsemme, ja huolehtia kehostamme ja arjestamme. Vasta tälle perustalle voimme tehdä omaa työtämme ja elää yhdessä toisten kanssa. Tämän päivän opetus ei kiellä tätä tarvetta. Se pyytää meitä tarkastelemaan hetkeä, jolloin tarvittavaa valmisteleva mieli muuttuu loputtomaksi himoksi.

Aluksi etsimme asioita arjen käyttöön, mutta ennen pitkää enemmän omistamisesta voi tulla päivän keskipiste. Levätessäkin ajattelemme, mitä hankkisimme seuraavaksi, ja huolehdimme siitä, että joku voisi viedä meiltä jotain tai että voisimme menettää sen, mitä meillä jo on. Asia voi olla kädessämme, mutta mieli ei ole vapaa. Sen sijaan, että katsoisimme vain sitä, mitä meillä on ja kuinka paljon, meidän on katsottava taaksepäin, miten mielemme liikkuu tarttuessaan ja pitäessään kiinni.

Kun vertailu astuu kuvaan, jopa se, mikä oli riittävää, alkaa tuntua puutteelliselta. Omassa elämässämme ei ehkä puutu mitään, mutta näky jonkun toisen suuremmasta omaisuudesta voi yhtäkkiä saada meidät tuntemaan itsemme pieniksi. Tämä mieli ei pysähdy omaisuuteen. Se voi ulottua tietoon, asemaan ja jopa muilta saamaamme kunnioitukseen, joita haluamme vaatia ja vartioida. Kun mieli, joka mittaa itseään muihin verraten, nousee esiin, katso uudelleen, mitä todella tarvitset juuri nyt.

Kuvittele joku, joka pitelee hedelmäkoria tiukasti molemmin käsin. Vaikka syötäväksi kerättyä on jo tarpeeksi, näky läheisestä suuremmasta korista tiukentaa otetta entisestään. Pelko sen pudottamisesta, mutta silti kyvyttömyys laskea se alas. Tämä on arkinen kuva, joka auttaa ymmärtämään tämän päivän opetuksen. Ei ole itse kori, vaan mieli, joka ei kykene päästämään siitä irti, joka voi uuvuttaa meidät.

Se, mitä buddhalaisuus kutsuu daanaksi eli antamiseksi, on käytäntö, jossa tarkastellaan tätä tarraavaa mieltä ja tarjotaan siitä jotain. Sen antaminen toiselle, mitä hän tarvitsee, on arvokasta, mutta jos siihen lisää ylpeyden ”minä olin se, joka auttoi”, se luo toisenlaisen omistamisen. Sen sijaan, että pitäisit kiinni vastaanottajan reaktiosta tai kiitoksesta joka kerta antaessasi, yritä laskea, edes hieman, kiintymystä siihen, mikä on ”minun”. Tärkeää ei ole se, kuinka paljon olet antanut, vaan se, miten mieli muuttuu.

Vaikka meillä olisi paljon, jos haluamme aina enemmän, on vaikea tuntea riittävyyden tunnetta. Mieleen avautuu tilaa, kun huolehdimme tarvitsemastamme elämästä sillä, mitä meillä jo on, ja osaamme tarjota siitä sen, minkä voimme jakaa. Tyytyväisyys ei tarkoita elämän tarpeista pois kääntymistä tai sitä, ettei olisi mitään. Se alkaa siitä, että käytämme tänään sitä, mitä meillä on, kiitollisina, huomaamme mielen, joka haluaa enemmän ja pelkää menettämistä, ja tarjoamme sen yhden asian, jonka voimme jakaa.