Jopa korkea herääminen kypsyy askel kerrallaan.

Kun kiipeämme korkealle vuorelle, emme voi juosta yhtä aikaa ylös. Kun korkeus nousee, hengitys muuttuu ja kehon on sopeuduttava uuteen korkeuteen. Jos polvet tai selkä ovat heikot, ne tarvitsevat ensin hoitoa. Harjoittelemme vartaloa alempana ja lepäämme joka vaiheessa. Jos otamme vuoren kevyesti ja kiirehdimme ylöspäin, keho väsyy ennen kuin polku on todella kävelty.

Käytäntö on samanlainen. Tietyllä hetkellä voimme selvästi nähdä mielen suunnan. Mutta sen näkeminen kerran ei tarkoita sitä, että vanhat tavat ja horjuminen katoavat kerralla. Koska olemme nähneet sen, meidän on käveltävä vielä varovaisemmin. Nyt kun tiedämme minne mennä, tarvitsemme aikaa oppiaksemme tuon polun kehon ja mielen kanssa.

Opetus nimeltä äkillinen herääminen ja asteittainen kultivointi osoittaa tämän harjoitusjärjestyksen. Vaikka yhtäkkiä näkisimmekin heräämisen suunnan, sitä hiotaan asteittain, jotta se ei tärise jokapäiväisessä elämässä. Aivan kuten ihminen, joka tietää, missä huippu on, ei kiipeä huolimattomasti, harjoittajan ei tule jäädä ajatukseen "Olen nähnyt mielen", vaan hänen tulee vahvistaa se elämässä askel kerrallaan.

Korkea vuori tekee meistä nöyriä. Kun ajattelemme Sumeru-vuorta tai pyhää vuorta, tiedämme, että kiivetä ei riitä. Tarvitaan valmistautumista, järjestystä, hengitystä ja lepoa. Käytäntö on sama. Kun mieli tärisee, hengitämme uudelleen. Kun halu kulkee eteenpäin, hidastamme yhden askeleen. Se, mitä tiedämme, on harjoitettava ja kypsytettävä elämässä.

Jopa vuoresta, jota emme voi fyysisesti kiivetä, voi tulla mielen harjoittelun polku. Vaikka ruumis ei pääse sinne, voimme oppia, että kun mieli tärisee, maailma tärisee, ja kun mieli on paikallaan, se ei liiku, kuten vuori. Loppujen lopuksi tärkeintä ei ole puhua huippukokouksesta, vaan siitä, millä mielellä otan tämän päivän yhden askeleen.