Tee hyvää, mutta puhdista mielesi tehdessäsi sitä

Dhammapadassa on jae, jonka lähes kaikki tuntevat: älä tee mitään pahaa, tee kaikkea hyvää ja puhdista oma mielesi – tämä on kaikkien buddhien opetus. Vaikka jae on lyhyt, siihen kiteytyy Buddhan opetuksen ydin.

Tästä jakeesta ihmiset päästävät useimmiten ohi juuri kolmannen rivin. Kaksi ensimmäistä riviä – älä tee pahaa ja tee hyvää – muistetaan yleensä hyvin. Mutta ilman niitä seuraavaa riviä, ”puhdista oma mielesi”, kaksi ensimmäistä menettävät suuntansa. Juuri kolmas rivi kertoo, mihin pahan välttäminen ja hyvän tekeminen todella tähtäävät.

Mitä hyveellinen käytös sitten on? Se on mikä tahansa teko, joka vähentää tai poistaa näitä kolmea myrkkyä – ahneutta, vihaa ja harhaa – ja antaa myötätunnon, viisauden ja hyvän mielen kasvaa niiden sijaan. Hyveellinen käytös ei siis ole valmistautumista harjoitukseen. Se on jo itsessään harjoitus.

Silti ymmärrämme hyvän tekemisen usein vain syyn ja seurauksen laskutoimituksena: teemme hyvää, ja hyvää palautuu takaisin, ja niin ansiot karttuvat. Tämä ymmärrys ei ole väärä. Mutta jos pysähdymme siihen, hyvästä teosta tulee kauppaa. Annamme toivoen saavamme itse enemmän, palvelemme toivoen tulevamme huomatuiksi, kestämme toivoen palkintoa joskus. Mitä enemmän teemme hyvää tällä tavoin, sitä enemmän kasvaa myös halumme.

Juuri tässä on syy, miksi Buddha lisäsi kolmannen rivin. Antamisen tarkoitus ei ole saada omistukseen enemmän, vaan antaa mielen ottaa antamisen myötä askel taaksepäin siitä paikasta, jossa se takertuu ja pitää kiinni. Kärsivällisyyden tarkoitus ei ole tuleva palkinto, vaan se, että vihan ote heikkenee kestämisen aikana. Hyvän teon jälkeen ei ole tarkasteltava, mitä palautui, vaan mitä mielestä väheni.

Tästä näkökulmasta hyveellinen käytös saa monta muotoa. Sitä voi tehdä hiljaa ja yksin, siellä missä kukaan ei näe. Sitä voi tehdä opettajan tai viisaan ohjaajan opetusta seuraten. Ja sitä voi tehdä jakamalla hyvä aikomus lähipiirille niin, että useampi liittyy mukaan.

Yksin tehdyllä hyvällä teolla on oma voimansa. Kun kukaan ei tiedä siitä, tunnustuksen kaipuulle jää vähän tilaa, ja oman mielen tarkkailu käy sitä helpommaksi. Yhdessä tehdyllä hyvällä teolla taas on yhteisen voiman vahvuus: kun useat kädet liittyvät yhden aloittamaan työhön, hyöty laajenee ja jokainen vahvistaa toisen mieltä. Siksi sen, joka tietää jotain hyvää, ei kannata pitää sitä yksin itsellään, vaan kertoa siitä lähellä olevalle ja ojentaa kätensä, jotta hänkin voi liittyä mukaan.

Teitpä sen yksin tai yhdessä, tarkkailtava kohta on kuitenkin sama. Yksin tehdessä mieleen voi hiipiä ylpeys: ”tein tämän kaikkien tietämättä.” Yhdessä tehdessä voi kasvaa ajatus: ”minä johdin tämän.” Kummassakin tapauksessa, jos jäämme viipymään ajatukseen siitä, että teimme jotain hyvää, mieli, jota yritimme keventää, paksuuntuu sen sijaan entisestään.

Siksi hyveellisessä käytöksessä ei ole suurta eikä pientä. Ei ole niin, että vain suuri lahja on harjoitusta ja pieni ystävällisyys ei ole. Se ei ratkea sen mukaan, mitä ja kuinka paljon tehtiin, vaan sen mukaan, missä mieli oli teon aikana – siitä riippuu hyveellisen käytöksen syvyys. Jopa yhden riisikulhon ojentamisessa voi olla mieltä puhdistavaa harjoitusta, kun taas suuren asian tekeminen pelkkää laskua tehden jättää mielen ennalleen.

Kun teet tänään yhden hyvän teon, pysähdy hetkeksi sen jälkeen. Sen sijaan, että laskisit, mitä siitä palautuu, tarkkaile, höltyikö takertuva mieli edes hieman ja asettuiko viha edes hieman teon aikana. Kun tämä tarkkailu on läsnä, hyvä teko ei jää vain ansion kartuttamiseksi, vaan siitä tulee mieltä jalostava harjoitus.

Älä vain tee hyvää tekoa. Tee se harjoitus mielessä. Silloin hyveellinen käytös ei jää pelkäksi ansioksi, vaan kypsyy viisaudeksi.